Teerppaa, taas kerran.

39. osa valmiina, jee !! Ja sehän tarkoittaa sitä, että 40. osa on jo ovella. Ja SE sitten tarkoittaa sitä, että kolmas tuotantokausi saa alkaa pian.

Halusin tähän tuotantokauden loppuun vielä jonkinlaista juonenkäännettä, toivottavasti vastaa odotuksianne.

Enjoy ♥

>

>>

>>>

>>>>

>>>>>

>>>>>>

>>>>>>>

>>>>>>>>

jooehkämälopetan ajoissa.

Oli jälleen kaunis päivä. Heinäkuu oli vaihtumassa pian elokuuksi, joka tarkoitti yleensäkin sitä, että lapsien koulut alkaisivat. Olin edelleen melkoisen epävarma työpaikastani. Peruskoulusta ei oltu soitettu työnhakemuksen jätön jälkeen... Ehkä he olivat löytäneet pätevämmän historianopettajan, tai maineikkaamman äidinkielenopettajan? En tiennyt. Mutta toivoin henkilökunnan pian ottavan minuun yhteyttä, olihan minun hankittava leipää perheelleni. Silti, oli hyvä, että Jonas alkaisi myös käymään töissä. Hän oli erikoistunut yleislääkäri, ja sai ihan hyvää palkkaa. Se kuitenkaan ei varmastikaan yksin riittäisi, vaan minunkin kuuluisi kantaa korteni kekoon.

Meidän oli määrä muuttaa pian toiseen asuntoon. Olin pian laskelmien mukaan toisella kuulla, joten olisi parasta hankkia kämppä ennenkuin parhaat menevät nenän edestä.

Selasin simternetin vapaita vuokra-asuntoja, ja silmiini pisti yksi hyvin kaunis neliö Viikinlahdella, keskustassa. Päätin heti esitellä kyseisen asunnon Jonakselle, ja tämäkin innostui suunnattomasti.

- Tuo näyttää lupaavalta! Jonas hihkaisi. Hän toljotti ihastuksissaan tietokoneennäyttöruutua ja nappas minun syleilyynsä. - Teit mahtavan löydön. Varataan se äkkiä, sillä vuokrakaan ei ole mikään ylipaha. Tuollaiset paikat viedään käsistä, joten bisnesmaailmassa täytyy toimia nopeasti...!

Jonas oli selvästikin perehtynyt 'bisnesmaailmaan'. Minä en tajunnut asiasta hölkäsen pöläystä, mutta yksi asia oli selvä: asunto olisi toivon mukaan pian meidän.

Ihailin vielä vähän aikaa kuvia toivottavasti tulevasta asunnostamme, kun kotipuhelimemme soi. Nousin hitaasti tuolita, ja nostin luurin.

- Lopezeilla, Isabella puhelimessa.

- Hei, kultaseni! Puhelimesta kuului tuttu ääni. - Miten voit?

- Hyvin kai... Mutta kuka te olette? Ihmettelin. - Voisitteko kertoa, kiitos..?

- No mutta Bella, ääni paheksui. - Etkö vielä näiden vuosien jälkeen tunnista oman äitisi heiveröistä ääntä.

Niinpä niin. Äitini oli puhelimessa. Kaikkien näiden toivottomien, tylsien vuosien jälkeen. Mitä hän nyt minusta tahtoi? Oliko hän valmis pyytämään minulta rahaa plastiikkakirurgille, kun miljonääriaviomiehensä rahat eivät edes riittäneet?

- Ai, hei äiti, pitkästä aikaa, mutisin. - Mitä sinä haluat?

- Et nyt viitsisi, äiti sanoi synkkänä. Äänestä kuulsi se. - Haluan antaa vihdoinkin sitä, mikä sinulta jäi saamatta. Haluan olla hyvä äiti - ja isoäiti!

Meinasin pudottaa luurin lattialle. Mikä ihmeen vanhuskärpänen äitiä oli purrut?

- Äiti, huudahdin. - Oletko sinä kännissä? Jos olet, tämä ei ole yhtään hauskaa.

- En ole, tyttöni! Äiti vastasi. - Minä aijon olla hyvä äiti sinulle, ja hyvä anoppi Jonakselle, sekä hyvä isoäiti lapsillesi. Ja sen kunniaksi tulen tänään käymään. Tulen siinä viiden maissa. Laita pöytä koreaksi, samoiten ulkomuotosi! Nähdään, kultaseni. Kuulemiin.

Se oli viimeinen kerta, kun kuulin äitini puhuvan.

Menin Jonaksen luokse.

- Arvaatko mitä, huudahdin.

- No en arvaa, Jonas naurahti. - Mitä?

- Äitini soitti äsken.. Mutisin. - Ja hän aikoo tulla viideltä tänne syömään.

Jonas oli hetken aivan hiljaa.

- Sepä... mukavaa.

Tuhahdin ja marssin alakertaan. Valitsin kirjahyllystä yhden kivan kirjan, ja ryhdyin lukemaan sitä ajan kuluksi. Kirja kertoi nuoresta, päättäväisestä naisesta, joka joutui työskentelemään palvelusväessä isossa kartanossa, jonka omisti rikas, arvostettu ja tunnettu herrasmies, jolla oli yksi pieni tyttölapsi. Nainen rakastui tulisesti mieheen, ja sen sellaista höpinää.

 Aloin valmistaa fetajuusto-pinaattipiirakkaa. En ollut kokeillut sitä aikoihin, eikä ruoanlaittotaitojenkaan virkistäminen olisi pahitteeksi. Ja kai minä halusin jollain tavalla näyttää äidille, että kyllä minä pärjään. Vaikka toisaalta oli kyllä erittäin kilttiä häneltä, että hän viitsi edes vähän osallistua lapsieni elämään. Ja voisin varmasti kertoa hänelle tänä iltana illallisella viimeisestä raskaudestani.

Odotin toden teolla sitä, että äiti marssisi ovesta sisään, ja ehkä vähän kehuisi minua. Mitä paremmissa väleissä olisimme, sitä helpommin ja varmemmin minä voisin kertoa hänelle uusimmasta vauvastani.

Voi, kumpa tuleva vauva olisi poika. Minulla oli jo kaksi tyttöä, ja Jonakselle olisi hienoa saada miesseuraa. No, ei voi tehdä muuta kuin toivoa, toivoa oikein kunnolla. Mutta olipa se poika tai tyttö, tulisin rakastamaan sitä niin paljon, etten enää edes ajattelisi koko juttua. Jonaskin tuntui olevan hyvin innoissaan vauvasta, ensimmäisestä biologisestaan, joten en usko että häntäkään haittaisi vauvan sukupuoli.

Maistoin fetajuusto-pinaattipiirakan täytettä, jota valmistin.

- Tämä taitaa kaivata vielä hyppysellisen.... suolaa, totesin ja kaivoin työpöydän maustelaatikosta suolan ja ripottelin sitä täytteeseen. - Toivon tämän kelpaavan äidilleni.

Ei hän ollut kyllä mollannut ruoanlaittotaitojani, ainakaan paljoa, mutta halusin kaiken olevan täydellistä iltaa varten. Lapset tutustuisivat Mummiin, Jonas äitiini, ja niin edespäin. Ainahan joku voisi mennä pieleen, mutten toivo sen liittyvän ruokaan.

- Nyt tää taitaa olla valmista! hihkaisin. Kaadoin hitaasti ja varovaisesti täytteen piirakkavuokaan, ja laitoin uuniin. Vielä 15 minuuttia paistossa, ja sitten se olisikin jo valmis syötäväksi. Tähän asti kaikki oli mennyt hyvin, joten miksei menisi loppuun asti?

Voi että minua jännitti. Äiti koputtaisi oveen ihan milloin vaan!

- En kestä, sanoin jännittyneenä ja toljotin hetken aikaa piirakkaa.

- On varmasti aika vaihtaa kauneimpiin kuteisiin, totesin ja harpoin yläkertaan. Käskin samalla Ellaa ja Gingeriä tekemään samoin. Jonaksella oli jo tarpeeksi pramea asu äitini tapaamiseen.

Itse kaivoin vaatekaapista punaisen iltapukuni, jonka olin joskus hankkinut ajatellen Gingerin vanhojentansseja. Hieman aikaista, eikö? Mutta tuo kaunotar sattui tunkemaan näköpiiriini juuri kun minun teki eniten mieli shoppailla. Ja hintakin oli sen veroinen...

Vaihdoin puvun ylleni, ja olin juuri menossa laittamaan tukkaa hienommaksi, kun yhtäkkiä puhelin soi.

- Varmaan äiti, ajattelin ja nostin luurin. - Lopezeilla, Isabella puhelimessa.

Ääni puhelimessa selitti jotakin. Jotakin, mitä en olisi osannut odottaa. Jotakin, mitä en olisi halunnut kuulla. En vielä. En ehkä koko elämäni aikana.

- Mitä?! toistin. - Olette varmasti soittaneet väärään numeroon... Kyllä, minä olen Isabella Lopez.

Puhelimen ääni jatkoi selostusta, ja se sai kyyneleeni nousemaan pintaan.

- Tarkoittaako tämä...? vapisin pelosta. En tiennyt, miksi kysyin sitä. Totuus satutti.

- Kyllä, ääni puhelimesta sanoi hyvin raskaana. - Äitinne on kuollut.