Terveppä vaan (: 22. osa on VIHDOIN täällä! Nauttikaa (==
Avasin aamuhuurteiset silmäni. Haukottelin, ja käännyin kyljelleni.
Yhtäkkiä tajusin että tänään oli päiväni. Nousin pikaisesti ylös, ja katselin ympärilleni.
- Huh, ajattelin ja huokaisin. Onneksi olin kotona.
Kun olin astumassa alttarille Miken kanssa, olin herännyt hääpäivänä jostain päin Ommenluulajaa. Lisäksi minulla oli ylläni vain alusvaatteet, ja olin nukahtanut roskikseen nojaten. Meinasin myöhästyä häätilaisuudesta.
Nousin jaloilleni ja menin etsimään pikkusiskoani. Eilisen pikkukännin ansiosta pääni oli vain vähän kipeä. Kävelin viereiseen huoneeseen, josta kuului puhetta. Kyllä, Rene ja Ginnyhän ne siellä.
- Huomenia! toivotin ja katsoin jo valmistautuneisiin Ginnyyn ja Ireneen. - Tehä ootte jo valmiit!
- Nii joo, Rene vastasi. - Ootpa sä hehkee..
- Suu kiinni ja tuu auttaa mua, käskin ilkikurisesti takaisin.
Kun Rene oli meikannut minut ja laittanut hiukseni, menin pukemaan hääpukuni. Pian Irene-pikkusiskoni tuli huoneeseen.
- Vähän oot nätti!
- Kiitti, hymyilin ja halasin häntä.
- Ootsä kuitenki IHAN varma et haluut Jonaksen kans naimisiin? Renen kysyi. - Ku sähän näit miten teil kävi Miken kaa. Ja mä tiesin kyl kuinka rakastuneit te olitte!
- Joo, nyökkäsin. Sydäntäni vihlaisi kun sisko mainitsi Miken nimen. Halusin unohtaa hänet, olihan hääpäiväni. Eihän hääpäivinä ole tarkoitus muistella vanhoja heiloja, eihän?
- No, siin tapaukses, Rene huokaisi. - Onnee sulle! Mä en kyl tajuu.. Mitä hienoo on mennä naimsii? Mä en kyl aio koskaa mennä.
Naurahdin. Kuulosti aivan samalta kun pieninä tyttöinä. Ei Rene kyllä vielä silloin suunnitellut pokaavansa yhtä ja toista miestä.
Sanoin meneväni tupakalle. Olin hermoraunio.
Otin lipaston laatikosta sytkärin ja käsilaukustani (joka lojui sängyn alla) tupakka-askin. Sitten menin pihalle.
Voi, siellä oli niin kylmä. Ihoni nousi kananlihalle, mutta en tuntenut kylmyyttä. Minulla oli kuuma, ja minun olisi tehnyt mieli heittäytyä lumihankeen tekemään lummienkeleitä.
Sytytin tupakan ja aloin polttaa. Sisään, ulos, sisään ulos... Vedin sitä kuin viimeistä päivää, sillä olin kuolla hermostuksesta.
Mietin, oliko Jonas todella se oikea minulle. En todellakaan halunnut, että joku mies, vähinten Jonas, särkisi sydämeni uudelleen. Mike oli ollut aina se ketä olin katsonut 'sillä silmällä', ja ainoa kenestä en päästänyt irti. Teki mies mitä teki. Onneksi tapasin Jonaksen. Ilman häntä en olisi varmaan koskaan päästänyt irti Mikesta.
Pian pihalle tuli Rene. Hän katsoi ympärilleen pitkään, ennenkuin huomasi minut.
- Mitä sä siel lumihanges teet! hän huudahti. - Puku kastuu!
- Öh, sanoin ja huomasin että olin keskellä lumihankea. - En huomannu.. No, onneks juhlaan on viel.. viel..
- Puol tuntii! Rene sanoi. - Puol tuntii ja sä astut alttarille ja jätät sinkkuuden vapauden.
- Hei, mä oon ollu jo yhen kerran naimisis, naurahdin ja sain sen kuulostamaan siltä kuin kehuisin ja ylpeilisin sillä.
- Nii, Rene myönsi. - Varaudu kuitenki siihen et saatat pettyä. Kaikki jätkät on samanlaisii... Paitsi et Mike oli erikoistapaus.
Kaikki olivat jo Pyrkkalan Seurakunnan Kirkossa. He istuivat malttamattomina, kello oli jo paljon.
Vieraita olivat vain lähimmät ystävät ja sukulaiset. Antakaas kun esittelen:
Ensimmäisessä rivissä istuva blondi nainen on minun äitini, Ines Portells. Äitini pyrkii nuorekkaammaksi, vaikka on itse asiassa jo 66-vuotias. Hän värjäsi harmaat hiuksensa ja kaksinkertaisti meikkinsä. Ei oikeastaan äiti josta olisi ylpeä. Äiti on vain pahentunut sitten lapsuuteni.
Äidin 'vieressä' (käytän tulevaisuudessa samaa sanaa kuvaamaan samalla rivillä olevaa ihmistä) istuu äidin uusi sulhanen, Bryan Lambert. Hän oli jo aidosti ikämies, ja luultavasti kupsahtaisi pian. Äitini oli varmasti ottanut saman huomioon astuessaan alttarille viidennen kerran.
Äidin takana istui sulhaseni isä, Antonio Lopez ja hänen vieressään Jonaksen biologinen äiti Carmen Lopez. He olivat vielä naimisissa, toivon mukaan onnellisesti.
Sitten Antonion taka istui serkkuni Margaret Piers. Hän istui Jonaksen pikkusiskon Adelian vieressä. Ja Adelian taka istui isäni Fran ja hänen uusi heilansa, joka oli tavattoman nuori, Mirelle Burgor.
Rene, minä ja Ginny olimme saapuneet jo kirkolle. Emme silti lopettaneet vielä polttamista.
- Hei oikeest, Ginny voihkaisi. - Lopettakaa jo! Mä hermoilen liika, tilaisuus alkaa kohta ja me myöhästytään.
- Ginny, Rene iski silmää. - Annetaan mamin nyt vähän miettiä häitä. Ettei mene suinpäin.
- Ei! Huusin. - En mä oo ajattelematon, mä tiedän jo mitä tahon. Vaik se ehkä satuttaa joitain tyyppejä. Ei voi mitään, mä haluun elää omaa elämääni.
- Mitä sä tarkotat? Ginny katsoi minuun. - Etkai sä..?
Sisällä pappi kävi jo levottomaksi. Hän tenttasi sulhasta.
- Onko morsiammenne tulossa? pappi Irmele kyseli. - Minulla olisi vielä yksi konfirmaatio pian...
- Anteeksi, Jonas sanoi. - Mut me tilattiin sinut. Eli sinä pysyt täällä kunnes Isabella tulee.
- Öh, Iremele naurahti hermostuneesti. - Tietenkin, heheh...
Jonaskin kävi levottomaksi. Hän katseli ympärilleen, ja yritti rauhoitella vieraita, jotka tiedustelivat yhteen suuhun morsiammen sijaintia.
Onneksi astuin pian esiin. Kävelin tummanpunaista mattoa pitkin säteillen Jonasta, joka näytti ilahtuneelta, kohti.
Hän hymyili ja katsoi helpottuneena silmiini.
- Sä tulit.
Nyökkäsin, ja valmistauduimme papin luentoon.
Se kesti hyvin kauan, ja odotin pitkään hetkeä, jossa voisin sanoa: 'tahdon'.
Irmele oli havaitsevinaan jotain silmäpeliä keskuudessamme.
- Ja nyt kysyikin, tahdotko sinä, Isabella Agatha Elise Harleysson, ottaa tämän miehen, Jonas Ryan Stephen Lopezin aviomieheksesi, ja edustaa aitoa rakkautta ja syvällisyyttä, ja vannoa uskollisuutta seurakuntamme edessä, Jumalan edessä?
Mietin hetken. Perhana, ei alttarilla mietitä. Minä olin jo päätökseni tehnyt. - Kyllä. Tahdon!
- Selvä, Irmele vastasi itsestäänselvyytenä ja esitti saman Jonakselle: - Tahdotko sinä, Jonas Ryan Stephen Lopezin, ottaa tämän naisen, Isabella Agatha Elise Harleyssonin aviovaimoksesi, ja edustaa aitoa rakkautta ja syvällisyyttä, ja vannoa uskollisuutta seurakuntamme edessä, Jumalan edessä?
- Tahdon, Jonas hymyili nostamattaan katsetta minusta.
- Selvä siis, Ireme lopetti. - Julistan nyt teidän mieheksi ja vaimoksi. Onnea! Voitte suudella morsianta.
Pitkän suudelmamme jälkeen vieraat taputtivat, ja lauloivat yhdessä Ave Marian. Sitten äitini nousi ylös ja saapui onnittelemaan minua.
- Mun pikku likka! hän huudahti. - Jo toist kertaa naimisi. Tuut äitiis! Oot nii rakas. Toivottavast oot tosi samanlaine ku mä nii saat tytöilles paljon perintöö. Mä kato vähä jututin noit Lopezei. Onha ne rikkait, mut enemmänki voi olla.
Äiti. Se on aina äiti. Ei sitä voi näemmä muuttaa.
- No jaa, mutisin ja irtauduin muka mennäkseni jutustelemaan sukulaisten kanssa.
Jonas kuitenkin nappasi minut syliinsä.
- Mitäh! Huudahdin. - Mitä nyt?
- Kuules rouva Lopez, Jonas tirskahti. - Mulla on sulle häälahja.
- No? kysyin malttamattomana.
- Muistaksä ku sovittii et lähetää Parques-Saarelle? Jonas selitti.
- Muistan hyvin, hymyilin innoissani. - Kerro jo!
- No, mä ajattelin et ansaitset jotain parenpaa, ja varasin matkan Maralaaksoon!
- MARALAAKSOON? En ollut uskoa kuulemaani. Maralaakso on vähän kuin Hollywood, vain rauhallisenpi. - EIKÄ!!!!
- Ja men lähetää..., Jonas katsoi kelloaan. - Viiden minsan pääst.
Innostuin tavattomasti. Juoksin Ginnyn luokse ja annoin tälle suukun poskelle.
- Mitä!? Ginnykin kyseli. - Etkai sä oo taas saanu sellast olen-rakastavan-ärsyttävä-äiti -kohtausta?
- En! kiljahdin. - Mä lähen ihan just Maralaaksoon. Nännäsnää, haha!
- Mitä?? Ginny suuttui. - Etkä ota mua messii!
- Sä pärjäät kyl tädin kaa, kannustin. - Teil tulee varmasti oleen hauskaa, usko pois.
- Aha, okei..
Seuraavaksi hyvästelin Irenen.
- Pidä huolta ittestäs, Rene naurahti. - Ihan tosi.
- Joo, katsoin häntä hölmistyneenä. - Ja sä kans. Ja Ginnyst. Vie se vaik ostoksille tai jotain, et se piristyy.. Jonnekki syömää. Lipaston laatikost löytyy rahat. Pitäs riittää. Muuten ota lompakostas ja maksan sulle takas.
- Joo, Rene hymyili. - Onnee häämatkalle! Me tavataa sit iäisyyksien pääst!
- Jebou, vastasin ja kuulin kuinka taksi tööttäsi pihalla.
Vinkkasin Jonakselle, joka kuuli myös taksin äänet.
Hyvästelimme pikaisesti vieraat ja juoksimme lumisateessa taksiin. Niin satumaista. Juuri sitä, mitä kaipasin.
- Ja taksihan oli Pyrkkalan lentokentälle? kuski kysyi.
- Joo, Jonas naurahti ja suutelimme pitkään.
Kuhertelimme lumoutuneina taksissa niin että kuskin piti yskiä jotta huomaisimme itse.
Lento kesti 4,5 tuntia. Sitten ajoimme lentokenttäbussilla hakemaan tavaramme ja sitten tilasimme taksin.
- Minne me mennää? kysyin.
- Mun, Jonas aloitti mutta korjasi, - meidän lomakämpälle. Hienolle yksiölle, eikun kaksiolle. En tiiä.
Olisin halunnut loikkia ilosta, mutta säilytin arvokkuuteni koska olisin muutoin törmännyt kattoon.
- IHAN TOSI?? IHANAA! Huusin. - Sä oot maailman ihanin mies maailmassa, enkä tuu koskaa päästää irti.
- En mäkää susta, Jonas hymyili ja suuteli minua romanttisesti.
Pian olimme perillä lomakämpässä. Se oli suorastaan valtava, kaksioksi! Pihalla oli auto ja paljon kasveja.
- Rakastan sua, tunnustin sadatta kertaa ja hyökkäsin Jonaksen kimppuun. Suutelimme ja astelimme sulavasti yläkertaan, jossa oli juuri sopivasti parisänky.
Laahustimme lumoutuneina sille ja jatkoimme rakastelua. Pian päällämme oli vain alusvaatteet.
Suukottelimme ja kuhertelimme siinä puoli tuntia, kunnes tajusimme juuri käyttäneemme 30 minuuttia häämatkastamme. Tajusimme kuulostavamme pikkutarkoilta, ja purskahdimme nauruun.
- Hei puetaan nyt päälle, päätin ja menin ottamaan vaatekaapista kesätunikan. Maralaaksossahan oli kesä.
- Joo, Jonaskin myönsi ja haki hänkin kesävetimet ylleen. Suutelimme, ja vetäydyimme parvekkeelle.
Halailimme ja juttelimme perusasioita.
Suutelimme (joka oli aivan uusi juttu), ja suunnittelimme loman tapahtumia.
- Huomenna ainakin rannalle, päätin. - Ja jonnekkin Maralaaksolaiseen ravintolaan syömään..
- Okei, Jonas hymyili nyökäten. - Sopii. Ja ylihuomenna vaikka kattelemaan nähtävyyksiä. Mitäs sanot?
- Tietty! hymyilin. - Mut nyt mä haluun uimaan.
Uimme lopun päivää sisäuima-altaassa.
Ties mitä tulevaisuus pitää tullessaan...
Kommentit